Kun tuntee olonsa yksinäiseksi, sitä tekee kuoren, jonka sisälle kaivautuu. Ei ota katsekontaktia, eikä mitään muutakaan kontaktia, vaikka se olisi ainut, mitä haluaa.
Se on tavallaan pelottavaa. Olet hiljaa, vaikka sinulla olisi niin paljon sanottavaa, syytettävää, ja anteeksi pyydettävää. Etenkin kysyttävää. Sana ei tule suusta, ja toisaalta tahdot pitää sen ihan itselläsi - nyt he ovat ulkopuolisia, en minä. Suun tekisi mieli hymyillä, avautua naurusta, mutta aiheesta ei saa kiinni, suu sulkeutuu entistä tiukemmin. Pian se väsyy, kun ei suo itsensä hymyillä, ja vaipuu rentoon tilaan, joka on valmis murtumaan heti, kun katuvalot loppuvat polulta. Ja silloin minäkin itkin. Uudet katuvalot, kyynelet piiloon hihansuuhun.

Ei minua tarkoituksella jätetty yksin, se vain ajautui niin. Te olitte TE ja minä olin vain minä yksin katsomossa. Tilanteen ylitettyä tietyn pisteen, en jaksanut enää edes antaa illalle mahdollisuutta. Olisin toivonut, että yritätte ajoissa, ja etenkin, että minä olisin yrittänyt. Sitten tuli kipu ja muutenkin ahdistava olo, ja sitten illan oli jo tarkoitus mennä kokonaan pilalle.

En jaksa selittää, te ette jaksa kysyä. Ihan sama, ei kukaan meistä sitä toivokaan. Aina porukassa on joku, joka angstaa. Tällä kertaa se vain olin minä.




Jokainen teistä on tärkeä, ihan jokainen. Anteeksi, että tällä kertaa minä pilasin illan. Olette tärkeitä ja rakastan teitä, ikävä kyllä aina sitä ei jaksa näyttää.

Jossain elämän vaiheessa sitä joutuu miettiä, milloin alkiosta tulee ihminen. Onko se ihminen jo silloin, kun mies ja nainen yhtyvät rakkaudesta (tai sitten jostain muusta) ja tuloksena siitä rakkauden esikoinen saa mahdollisuuden? Vai onko se ihminen vasta, kun äidin masu alkaa kasvaa?
Kuulostaa kamalalta, että menisi sairaalaan ja söisi myrkyn omalle lapselleen, pakottaisi sen salakavalasti juomaan pikarillisen kuolemannestettä, suutelisi sitä kuoleman kylmillä huulilla. Tämä kaikki äitiyden ja luottamuksen nimissä. Kun toinen on juuri ojentanut hennon kätensä elämälle, äidiksi kutsuttu luotettava henkilö, jonka tulisi rakastaa lastaan aina ja ikuisesti, työntää elämän kauemmas, niin kauas, ettei lapsi enää ylety siihen, vaan putoaa jonnekin. Taivaaseen tai helvettiin, kuka sitä ikinä tietää. Eihän äiti ole siellä suojelemassa.
        Toisaalta tämä lapsi voisi viedä sinne helvettiin sekä itsensä, että äitinsä (isänsäkin tietenkin myös). Ei se lapsen vika olisi, eihän se ollut lapsi, joka meni nauttimaan rakkauden antimista. Ei se ollut hänen ideansa mennä kihloihin elämän kanssa. Hänet siihen tilanteeseen tuotiin ja hän otti vain sen mahdollisuuden vastaan, joka vain kerran voi tulla vastaan. Eikö se ole sitten äidin vika, ettei aiemmin tajunnut rakentavansa sekä itselleen ja puolisolleen, että lapselleen koristeellista helvettiä, jossa on kaunis, hempeän värinen huone ja keinuhevonen, jonka silmät alkavat itkeä verisiä kyyneliä heti 9 kuukauden kuluttua rakkauden ilotulituksista? Enää silloin ei lapsi ei voi kadota maanrakoon, eikä äiti valita uudelleen.
         Ehkei lapsi sitten toisikaan helvettiä mukanaan syntisistä nautinnoista, vaan antaisi vanhemmilleen tuoreen elämänsä myötä enemmän iloa ja onnea, kuin vanhemmat olisivat uskaltaneet toivoa? Mitäs jos lapsi olisi jo valmistellut ensimmäisen hymynsä ja sanansa vanhemmilleen odotellessaan maailmanporttien avautumista. Kädessään käsinkirjoitettu kortti äidille ja isälle: Rakkaat vanhemmat, täältä minä nyt tulen. Lapsi kokee karvaan pettymyksen, kun vanhemmat eivät osaakaan olla sitä, mitä heidän pitäisi olla. Sekään ei ole reilua. Ehkä se lapsi olisi ollut onnellisempi helvetin tulissaan tai taivaassa Jumalansa kanssa, kun ei olisi joutunut ikinä kohtaamaan teiniäitiään ja finninaamaista isäänsä.
       Mikä teko on lapselle oikein? Milloin äidistä tulee äiti? Kysymyksiä, vastauksia. Mahtaako edes niistä mikään olla oikea?

 

 

 

Tässä sitä aloittelin ansaittua lusmuilu- ja rentoutumisviikonlopun ensimmäistä päivää:

Ensin menin tekemään ET:n koetta, joka meni vähän niin ja näin, mutta ainakin sain tekstiä aikaseksi. Kirjotin ummet ja lammet siitä, voiko köyhä olla onnellinen. Voi opettaja parkaa, kun joutuu sellaista kliseistä tekstiä lukemaan. Sitten tuli treenitkin, mitä nyt jouduin ikäväkseni todeta, että alasuojat toki kuuluvat naistenkin varustukseen matsatessa.. En suosittele oppimaan tätä seikkaa al... kantapään kautta. Omista virheistä oppii, mutta niin oppii toki muidenkin. Kaikesta huolimatta fiilis oli hyvä, ja sainpa siivouspuuskankin vielä iltaa kohti.

Tässä sitä lopettelin ansaitun lusmuilu- ja rentoutumisviikonlopun ensimmäistä päivää:

Yksi on stressi. Yksi niin raivostuttavista asioista. Ei jätä rauhaan, kun yrittää ummistaa silmät, eikä jätä rauhaan, vaikka kuinka yrittäisi pakertaa. Koeviikko on mennyt ohi, perjantai on vapaata.. Ei mitään velvollisuuksia, paitsi vyökoe hamassa tulevaisuudessa. Nyt kun olisi oikeasti aikaa olla vähän itsekseen ja rentoutua, en voi, kun on koko ajan sellanen tunne, että pitäis tehä jotain. Stressatessa on takaraivossa sellanen pieni, ärsyttävä hehku koko ajan. Sellanen "hymyile vain, mullapa on sulle muita suunnitelmia" -tunne. Haluais tuntea olonsa hyväks, mutta muistaa, että hei, mullahan on joku asia, mistä mulla on huono fiilis. Mikäköhän se nyt oli.. Ei ole riitoja.. Hmm.. Ainiin. Mun pitää treenata vyökokeisiin ja vähän pelätäkin niiden takia. Eikö vieläkään riitä? Hmm.. Hmm hmm. Ah, niinpä tietenkin. Huone on kamalan näköinen, kun viimeisin sisustusidea meni päin puuta. Ja jotain vielä.. kyllä se vielä sieltä löytyy.. Noniin. Siinä se on, ihan kuningaslöytö, stressien äiti. Pitää saada rahat kasaan syndeihin ja kirjoihin. Miten sitä tässä voi lompakoksi muuttua, vieläpä lompakoksi, joka on pullollaan rahaa?

Sanopa se.

 

 

Nyt äkkiä nukkumaan ennenkuin löytyy muuta tyhjänpäiväistä stressattavaa!