Kun tuntee olonsa yksinäiseksi, sitä tekee kuoren, jonka sisälle kaivautuu. Ei ota katsekontaktia, eikä mitään muutakaan kontaktia, vaikka se olisi ainut, mitä haluaa.
Se on tavallaan pelottavaa. Olet hiljaa, vaikka sinulla olisi niin paljon sanottavaa, syytettävää, ja anteeksi pyydettävää. Etenkin kysyttävää. Sana ei tule suusta, ja toisaalta tahdot pitää sen ihan itselläsi - nyt he ovat ulkopuolisia, en minä. Suun tekisi mieli hymyillä, avautua naurusta, mutta aiheesta ei saa kiinni, suu sulkeutuu entistä tiukemmin. Pian se väsyy, kun ei suo itsensä hymyillä, ja vaipuu rentoon tilaan, joka on valmis murtumaan heti, kun katuvalot loppuvat polulta. Ja silloin minäkin itkin. Uudet katuvalot, kyynelet piiloon hihansuuhun.

Ei minua tarkoituksella jätetty yksin, se vain ajautui niin. Te olitte TE ja minä olin vain minä yksin katsomossa. Tilanteen ylitettyä tietyn pisteen, en jaksanut enää edes antaa illalle mahdollisuutta. Olisin toivonut, että yritätte ajoissa, ja etenkin, että minä olisin yrittänyt. Sitten tuli kipu ja muutenkin ahdistava olo, ja sitten illan oli jo tarkoitus mennä kokonaan pilalle.

En jaksa selittää, te ette jaksa kysyä. Ihan sama, ei kukaan meistä sitä toivokaan. Aina porukassa on joku, joka angstaa. Tällä kertaa se vain olin minä.




Jokainen teistä on tärkeä, ihan jokainen. Anteeksi, että tällä kertaa minä pilasin illan. Olette tärkeitä ja rakastan teitä, ikävä kyllä aina sitä ei jaksa näyttää.