Jossain elämän vaiheessa sitä joutuu miettiä, milloin alkiosta tulee ihminen. Onko se ihminen jo silloin, kun mies ja nainen yhtyvät rakkaudesta (tai sitten jostain muusta) ja tuloksena siitä rakkauden esikoinen saa mahdollisuuden? Vai onko se ihminen vasta, kun äidin masu alkaa kasvaa?
Kuulostaa kamalalta, että menisi sairaalaan ja söisi myrkyn omalle lapselleen, pakottaisi sen salakavalasti juomaan pikarillisen kuolemannestettä, suutelisi sitä kuoleman kylmillä huulilla. Tämä kaikki äitiyden ja luottamuksen nimissä. Kun toinen on juuri ojentanut hennon kätensä elämälle, äidiksi kutsuttu luotettava henkilö, jonka tulisi rakastaa lastaan aina ja ikuisesti, työntää elämän kauemmas, niin kauas, ettei lapsi enää ylety siihen, vaan putoaa jonnekin. Taivaaseen tai helvettiin, kuka sitä ikinä tietää. Eihän äiti ole siellä suojelemassa.
        Toisaalta tämä lapsi voisi viedä sinne helvettiin sekä itsensä, että äitinsä (isänsäkin tietenkin myös). Ei se lapsen vika olisi, eihän se ollut lapsi, joka meni nauttimaan rakkauden antimista. Ei se ollut hänen ideansa mennä kihloihin elämän kanssa. Hänet siihen tilanteeseen tuotiin ja hän otti vain sen mahdollisuuden vastaan, joka vain kerran voi tulla vastaan. Eikö se ole sitten äidin vika, ettei aiemmin tajunnut rakentavansa sekä itselleen ja puolisolleen, että lapselleen koristeellista helvettiä, jossa on kaunis, hempeän värinen huone ja keinuhevonen, jonka silmät alkavat itkeä verisiä kyyneliä heti 9 kuukauden kuluttua rakkauden ilotulituksista? Enää silloin ei lapsi ei voi kadota maanrakoon, eikä äiti valita uudelleen.
         Ehkei lapsi sitten toisikaan helvettiä mukanaan syntisistä nautinnoista, vaan antaisi vanhemmilleen tuoreen elämänsä myötä enemmän iloa ja onnea, kuin vanhemmat olisivat uskaltaneet toivoa? Mitäs jos lapsi olisi jo valmistellut ensimmäisen hymynsä ja sanansa vanhemmilleen odotellessaan maailmanporttien avautumista. Kädessään käsinkirjoitettu kortti äidille ja isälle: Rakkaat vanhemmat, täältä minä nyt tulen. Lapsi kokee karvaan pettymyksen, kun vanhemmat eivät osaakaan olla sitä, mitä heidän pitäisi olla. Sekään ei ole reilua. Ehkä se lapsi olisi ollut onnellisempi helvetin tulissaan tai taivaassa Jumalansa kanssa, kun ei olisi joutunut ikinä kohtaamaan teiniäitiään ja finninaamaista isäänsä.
       Mikä teko on lapselle oikein? Milloin äidistä tulee äiti? Kysymyksiä, vastauksia. Mahtaako edes niistä mikään olla oikea?